Enimmäkseen joululomalla ommeltuja vaatteita, mutta vasta nyt ehdin tänne.
Tämä Mutturallan Annikan tekemä Pyryharakka oli sellainen harvinaisen selvä "pakko saada" -kangas. Tuo Annikan blogi on muistaakseni ensimmäinen käsityöblogi, jota olen seurannut. Siitä on jo aika monta vuotta, kun sattumalta päädyin sinne. Tuon blogin myötä opin ensin ymmärtämään, mitä sana "blogi" tarkoittaa ja myöhemmin monta muuta juttua.
Kaksivuotias rakastaa näitä eläinkuoseja. Jos hän saa itse valita paidan, hän valitsee aina "hakkalapaidan". Ei osaa sanoa harakka, mutta osaa päättää ja valita.
Hamstraan sukulaisilta näitä ratkenneita tai muuten hylättyjä farkkuja. Pienensin herralle isojen poikien housut. Sain säästettyä polvien tikkaukset. Vyötärölle ja lahkeeseen resorit.
Tilasin taas kerran R-collectionilta kasan collegea, jonka vertaista en ole vielä muualta löytänyt. Myös resorit on siellä tosi napakoita ja värisävy tietysti juuri sama kuin collegessa.
Taskuja väsäsin piristykseksi ja myös jotta erottavat pöksynsä.
Tätä ritaritrikootakaan en voinut olla tilaamatta. En itse kovinkaan tästä pidä, mutta sen verran olen jo oppinut, että pienistä ritareista kasvaa isoja poikia, jotka eivät enää leiki ritarileikkejä. Ja tilasin tätä liian vähän. Toinen ritari jäi ilman.
Vielä tällainen mun tytöllein.
Nyt on muistikortti purettu, huh!
Olen taas paljon pohtinut tätä blogia, kuten monet muutkin teistä blogikavereista. Aikaa on vähän ja sitä saa jakaa monen asian kesken. Blogin taso on väistämättä tätä: lapset nurkkaan pärekorin viereen, muutama pikainen räpsy ja vähiten suttuinen tänne jonakin iltahetkenä muun lomassa.
Olisi houkuttelevaa siirtyä pelkästään Instagramin maailmaan.
Mutta. Siellä on niin vähän tekstiä. Kaiken ei tarvitsisi muuuttua vain pikavauhtia ohivilahtaviksi kuviksi. Jotain kummaa viehätystä on tässä päiväkirjaformaatissa. Olen tehnyt tätä nyt jo yli kaksi vuotta. Ei yhtään arvontaa, ei haasteita, ei projekteja. Vasemmalla kädellä, tiskipöydän reunalla, lapsia nukuttaessa, seuraavaa työpäivää ajatellessa. Silti päätin taas jatkaa. Koska saan tästä jotain kummaa hyvää mieltä. Ja koska itse olen saanut niin paljon ideoita teiltä toisilta tätä kautta, niin miksipä en minäkin kantaisi pientä ja ohkaista korttani tehtyjen käsitöiden mahtavaan kekoon.
Voimia alkavaan viikkoon. Pakkasella paistaa monesti aurinko.
Just tuota: lapset nurkkaan pärekorin viereen ja räps! :)
VastaaPoistaMua inhottaa näin talvella laittaa rumia keltaisia kuvia, kun valo ei riitä. Mutta sitten laitan kuitenkin, kun ei ole muutakaan.
Älä lopeta, kun juuri sinut löysin (vaikka itsekin viimeksi joululomalla mietin, että mitä järkeä minun on blogia pitää). Jatkan kuitenkin, hitaasti. Ehkä jossakin vaiheessa on taas enemmän aikaa. Tuo perustelu, että olisi jotakin hidasta ajatuksentuottamista kaiken nopean napsuttelun ja snäppäilyn rinnalla, on hyvin kannatettava!
Kiitos kannustuksesta! Hidaskin liike on liike ja pienikin ajatus on enemmän kuin ei mitään.
PoistaVaatteet on taas niin kivoja, noi taskut tuo kivasti piristettä niihin.
VastaaPoistaTuttu tunne blogin suhteen. Kivaa, että päätit jatkaa. Minä tykkään tästä hitaammasta tavasta. Jotenkin jää enemmän aikaa makustella toisten töitä ja inspiroitua niistä. Nopeamman viestinnän kanavissa tulee helposti kuvaähky, kaikki vilisee silmissä ja on helppo vaan nopeasti tykätä kuvista. Sen kummemmin niihin sukeltamatta. Blogissa on pakko pysähtyä ja lukea ja katsoa oikeasti. Se tekee hyvää.
Jotenkin kummasti tuntuu, että blogeista muiden tekemät jutut jää paremmin mieleen ja niitä tulee myöhemmin käytettyä omien ideoiden raaka-aineena tai vaikkapa suoraan matkittua. Kai se on tuo, että blogeissa asian ääreen pysähtyy pidemmäksi aikaa.
Poista